Leimautumaton?

Eilen lauantaina meillä alkoi eka koirakoulun tunti näyttelykurssilla. Hieman mua alkuun jännitti, että miten Tomu pärjäisi ryhmän mukana kun vieraat koirat, varsinkin isot ovat hiukan pelottavia, tai muka pelottavia. Mutta ihan suotta stressasin sen suhteen. Kurssi järjestettiin Rauman nuorisotalon pihalla, jonne saavuimme ensimmäisten joukossa. Paikalla oli ennen meitä vain Suomenlapinkoiraa muistuttava pystykorva. Tomuhan haukku ja säntäili tämän pystyyn ja niin teki myös lapinkoira. Noh aikansa siinä rähjättyään Tomu lopetti kuin seinään ja niskavillatkin olivat laskeutuneet. Sen jälkeen ei Tomu pitänyt isompia haukkupöhinöitä vaan oli yksi hiljaisimmista tapauksista koko ryhmässä! Jes! Kyllä olisi moni koirista jo leikkikaveriksi kelvannut :) Näitä kokemuksia siis saisi olla paaaljon useammin ja päätinkin, että ainakin osallistumme samaisen koirakoulun ryhmälenkeille aina joka lauantai, jos siis vaan Rauman suunnalla olemme.

Aloitimme näyttelykurssin harjoitukset kävelemällä ympyrässä ja rauhoittamalla koiria. Pyörimällä ympyrää koirat oppivat ryhmäytymään tähän porukkaan ja melukin väheni hiljalleen. Sitten siirryimme kolmen koiravaljakon rivissä kävelyyn ja jatkoimme sitä niin että lopulta ohitimme vastaan tulevat kolme koiravaljakkoa hyvin läheltä. Tomu suoriutui näistä kaikista loistavasti siihen nähden että on vielä nuori. Pikkusen olisi tietysti tehnyt vastaan tulijan kanssa ehkä leikkiä, mutta se ei nyt käynyt päinsä. Tomu ravasi vierellä tai ohjaajan kehotuksesta mieluummin hieman edellä niin ettei mun omat jalat vispaisi Tomun takana tuomarin näkökulmasta ja häiritsisi näin yleisvaikutelmaa. Loppua kohden huomasin ettei Tomu enää aivan täysillä jaksanut keskittyä vaan rupes tekemään muunmuassa laukkapyrähdyksiä silloin kuin meidän oli tarkoitus liitää hölkkäämällä. Onhan yksi tunti tosi pitkä aika pennulle. Olin kyllä tosi ylpeä Tomun käyttäytymisestä tunnin ajan paitsi...

Miksi siis tuollainen otsikko? Tunnin lopulla saimme harjoitella pöydällä seisottamista. Sitä ei Tomun kanssa ole hirveästi treenattu. Muutamia kertoja ollaan jäpitetty joko sohvan, rahin tai laatikon päällä, mutta ei siis ikinä ihan pöydän päällä. Otin ensimmäisen kerran Tomun pöydälle ja ajattelin että kun vilkaisee namiin niin saa sen ja pääsee pöydältä alas. Näin jälkeen päin taisin mokata siinä että olisin antanut vielä toisen ennen alas nostamista, mutta siinä välissä Tomu ehti huomata pöydän toisella puolella seisovan ihmisen joka esitti tuomaria. Siitä alkoi hätä haluta alas. Päätin tässä jo mokatussa tilanteessa pienestäkin namiin vilkaisusta namin ja sitten alas. Onneksi Tomu vilkaisi hetkeksi ja sitten nostin alas. Mutta olisi se pitänyt ekasta jo nostaa alas, tyhmä minä... Nojoo tämä harjoitus saatiin tehdä omassa rauhassa, mutta seuraavassa mentiin ryhmän kanssa yhdessä. Kun tuli meidän vuoro, nostin Tomun uudestaan pöydälle ja tuomaria esittänyt seisoi lähempänä ns. tarkastelu etäisyydellä, Tomu vauhkoontui täysin rimpuilemalla ja painautumalla muhun. Taas olisin mokannut nostamalla koiran alas, mutta ohjaaja sanoi ettei tuossa tilanteessa saa antaa koiran voittaa. Ohjaaja otti Tomun tiukkaan syliotteeseen niin, että pojan jalat olivat edelleen pöydällä. Tarkoituksena oli rauhoittaa poika ja päästää vasta sitten alas. Mun käskettiin mennä pois näkyvistä. Samalla yksi osallistujista heitti, että olisiko Tomu pelästynyt lähellä ohittanutta junaa. Sanoin kuitenkin, että Tomu arastaa liian lähellä olevia vieraita ihmisiä ja heidän kosketuksia. Ja ohjaaja myös sanoi, että tämähän on shiba. Nojoo, kun Tomu rauhoittui otti ohjaaja Tomun kainaloon, jolloin alkoi taas shibakiljunta. Ohjaaja kysyi multa, että onko Tomu leimautunut ihmiseen. Olin aivan äimän käkenä... Miten muka ei olisi kun on kasvanut koko ikänsä ihmisten hyvässä hoidossa. Ohjaaja myös selitti miksei koira pelännyt vaan huijasi pelkäävänsä: koiran häntä ei ollut täysin koipien välissä vaan vain valahtaneena kippurana. Itse mietin, että voiko kippurahäntäinen koira edes saada häntää täysin koipien väliin... Tähän "leimautumattoman" diaknoosiin ohjaaja kuitenkin päätyi ja kertoi, että hänellä on ollut itsellään vastaavanlainen tapaus, eri rotua vaan. Tähän "leimautumattomuuteen" auttaa kuulemma vierihoito. Eli kun Tomu haluaa paeta epämiellyttävästä tilanteesta, on poika otettava kainaloon, otettava niskasta kiinni ja vietävä toiseen suuntain kuin minne koira olisi itse paennut. Ja pitää sylissä niin kauan samassa otteessa kunnes koira on nukahtamispisteessä eli täysin rento. Lisäksi meidän johtajuussuhde ei ole vielä täysin kehittynyt, joten sitä on vahvistettava.

Tilanne tai lähinnä ohjaajan diaknoosin kuuleminen tuntui pahalta. Varsinkin kun mitään pohjaa ei koiran kouluttamisesta ole niin miten ihmeessä toimin "leimautumattoman" kanssa. Sain kyllä ohjeita, että joka ilta otan telkkaria katsellessa Tomun kainaloon ja niskaotteeseen niin kauaksi aikaa, että poika nukahtaa siihen. Tässä on siis tarkoitus saada luottamussuhde siihen malliin, että osoitan Tomulle olevani luotettava ja suojeleva johtaja. Ja että Tomu tietää, että mun päätöksiin voi luottaa ja tilanteet, joihin Tomun vien ei ole vaarallisia.

Ohjaaja lupasi onneksi auttaa ja sanoi että tämä kyllä hoidetaan. Eli siinä mielessä voin olla huojentunut. Mutta silti mielessäni painaa se, että kun nyt tämä tilanne meni vähän erikoiseksi, että vähäisellä kokemuksellani teen jotain väärin Tomun suhteen ja vain pahennan tilannetta. Ja kyllä ohjaaja pätevältä vaikutti ja ainakin mun näkökulmasta tuntui tietävän mistä puhui. Koulutustapojahan on monia ja kaikki eivät halua toimia samalla tavalla, esim. niskasta pitämällä kiinni. Itsekin olen kuullut, ettei niin saisi tehdä.

Ehkä nyt on vain viisainta yrittää itse selkeyttää ajatukset positiivisiksi, osoittaa Tomulle johtajuutta ja tehdä näitä syliharjoituksia iltaisin. Ja jatkamme tottkai näyttelykurssin kaksi viimeistä kertaa loppuun ja aloittamalla maanantaina Eskari-teorian. Toivottavasti näistä on meille apua.