Kuvien kopioiminen ja lainaaminen ehdottomasti kielletty ilman lupaani! © Katja

torstai 2. tammikuuta 2014

Retuperällä

Mikähän siinä on, että blogin kirjoittaminen tuppaa nyt jäämään vähemmälle. Emme suinkaan ole hiljaiseloa elelleet Tomun kanssa, vaikka blogissa voisikin kulla bittirattaiden raksutuksen hiljaisuuden keskellä.

Viimeksi olikin puhetta terveystutkimuksista ja hienosta näyttelymenestyksestä, mutta ei tämä elo aina ole yhtä juhlaa ja ruusuilla tanssimista. Ainakin nyt on hiukan mieli maassa. Kerron siitä myöhemmin miksi.

Syksyllä ostimme avomieheni kanssa kaksikerroksisen rivitalokolmion Rauman keskustan laitamilta ja olemme siis kuluttaneet aikaa pintaremonttien yhteydessä (ehkä tämä on osasyy siihen työreissukiireiden lisäksi, miksi blogi on jäänyt mappi Ö:hön.) Tomu on saanu myös uudet, monipuolisemmat ja hajurikkaammat lenkkeilyympäristöt sekä reipas 100 m2:tä omaa, aidattua pihaa :) voi sitä riemua kun saa riekkua menemään pallon perässä tai hepuloida ikiomalla pihalla!



Hepuli alkakoon omalla pihalla :)

Perushepuli-ilme ja -asento ;)


Ja sit voi välillä vähän rauhoittukain viileellä nurtsilla. Mun komeus <3

Harrastusrintamalle kuuluu kanssa hiukan hiljaisempaa. Työ vie kesäisin mehut ja ajan, joten raumalaistarjonta ei oikein sovi meidän aikatauluihin painoittuen kesäajalle, juuri siihen kiireisimpään aikaan. Ollaan kuitenkin jonkin verran treenailtu agilityä. Aloitimme Mynämäellä alkeisagikurssin, joista kaksi viimeistä kertaa jäi, ylläripylläri, töiden takia väliin. Tomu nautti suunnattomasti radalla menemisestä, mutta toistoja Tomu ei kovin montaa kertaa jaksa. Maks. 15 minuuttia ja sitten treenit on siinä. Sen todisti viimeisin alkeisagitreenikerta. Meillä oli jokaisella koirakolla 2 x n. 15-20 minuuttia aikaa olla radalla ohjattavana. Eka 15 minuuttia meni oikein hyvin, mutta se toinen kerta oli kyllä ikimuistoinen. Tarkoituksena oli lähettää koira radalle matalan pöydän päältä niin, että koira istuu pöydällä, omistaja menee parin esteen taakse ja lähettää koiran matkaan sanalla "Tule!" tms. Noh, tällä toisella kierroksella istutin Tomun toiseen kertaa pöydälle ja kuljin parin perusesteen taakse ja kutsuin "Tule!" Toinen jäpittää vaan pöydällä istuen ja katsoo mua kuin hullu puuroo, että en tosiaan enää jaksa mihinkään. Ei, Tomu ei hievahtanutkaan vaan katseli vaan mun yrityksiä houkutella liikkeelle. Vieläkin naurattaa ajatuskin tilanteesta :D ja vieläpä siksi, että muilla osallistujilla taas oli täys työ saada pysymään koira edes hetki aloillaan pöydällä. Shibat ;) Tekisi kyllä mieli jatkaa harjoituksia, mutta Mynämäelle matka on pitkä ja taas Raumalla kurssit ei pyöri kuin kesäaikaan. Tässä meidän uuden kodin lähellä, noin 10 minuutin kävalymatkan päässä löytyy yhden koirakerhon aidattu agikenttä, mutta täytyy nyt katsoo riittääkö taloudelliset rahkeet lähtee leikkiin mukaan. Katsotaan siis keväämmällä, intoa olisi kyllä molemmilla :)

Muuta häppeninkejä joihin osallistuimme Tomun kanssa osallistuneet loppuvuonna, olivat mm. Koira2013-tapahtuman koulutuskurssit Helsingin messukeskuksessa ja Tampereen jouluparaati marraskuun lopulla. Hienoja kokemuksia kumpainenkin näistä ja olen ylpeä pojasta, joka jaksoi keskittyä messarihallissa, jossa on vilinää ja melskettä. Jouluparaatissakaan ei väentungos, torvisoittokunnat tai kävelevät joulukuuset häirinneet yhtään.

Tomu punavalkoisessa huivissaan jouluparaatissa. Oli hieno tapahtuma!

Koira2013 -tapahtumassa temppukurssilla
Helsingin messukeskuksessa. Kuva: Nikita Tikka.

Mutta sitten se mistä lupasin kertoa aikaisemmin. Asia tai tapahtuma, joka tuskin koskaan katoaa mielestä täysin. Loppukesästä Raumalla on tapana juhlia loppukesästä venetsialaistyyliin kesäkauden loppumista. Juhlaan kuuluu myös ilotuliterakettien myynti, samaan tapaan kuin uutenavuotenakin, mutta ampumisaika on hiukan rajallisempi kuin vuodenvaihteessa. Noh, päätimme lähteä Tomun kanssa normitapaan hihnalenkille. Ja ikäväkyllä juuri sinä kertana kohdalle osui useampi lähes kohdalle osunut pauke... Tomu ei ensimmäisestä posahduksesta välittänyt, seuraavan kanssa hermostus nousi ja kolmanesta alkoi pelkääminen. Noh, käännyimme pois paikasta, jossa raketit ammuttiin, menimme kilometrin päässä olevaan koirapuistoon. Pauke kuului puistoon vähän, mutta siellä ei enää ollut pojalla paniikkia, toki hiukan kuunteli tarkemmin. En voi sanoin oikein kuvailla sitä tunnetta kun kävelin Tomun kanssa kyyneleet silmäkulmassa. Olin todella pettynyt lähinnä itseeni, miksi en tajunnut ettei siihen aikaan olisi pitänyt lähteä alueelle, jossa tuohon aikaan ammutaan... Tomu oli edellisenä uutena vuotena todella rauhallinen rakettien suhteen, ei välittänyt niistä ulkona eikä sisällä, toki ihan päällä ne eivät jysähtäneetkään silloin.

Voitte siis hyvin arvata, että tämäkin uuden vuoden pauke ei ollut Tomulle mieluinen tapahtuma. Päätin, että käydään pitkä lenkki mahdollisimman aikaisin ennen kuutta, jolloin rytinä saa alkaa. Lähdimme kolmelta ulos ja puoli viiden maissa pääsimme kotiin. Kiitos heille, joilla rahaa on kuin roskaa ja raketit suorastaan polttelee näpeissä kun pauke on aloitettava jo klo 16... Tulimme siis 1/4 lenkkimatkasta nelivetoa sisälle ja poikaparka tärisi ja läähätti pelosta ekan tunnin. Ennen kuin pauke siis sai edes virallisesti alkaakaan!! Itse yritin olla rauhallinen, normaaleita rutiineita tehden ja olemaan huomioimatta toisen hermostuneisuutta. En tiedä oliko siitä apua, mutta suurimman osan illasta Tomu ei enää läähättänyt, makoili rappusten alla rauhassa. Varmistin vain, että Tomu juo vähän vettä ja sai hiukan myös ruokaa. Normiruoka ei maistunut mutta pienet palat mureketta ja joitain kanakierreherkkuja meni. Ei siis ollu aivan täyspaniikki koko iltaa, mutta selvästi ei tykännyt ollenkaan paukkeesta. Yläkerrassa, joihin paukkeet kuului selvimmin, Tomu ei viihtynyt. Tuli välillä katsomaan mitä teemme yläkerrassa, mutta muutaman jysähdyksen jälkeen häntä valahti ja poika katsoi parhaaksi lähteä takaisin alakertaan rappusten alle maate. Seuraavan kerran kävimme ulkona vasta seuraavana aamuna, sillä pojalla ei tuntunut yölläkään olevan hätä, enkä halunnut ottaa riskiä, että joku törttö vielä kertaalleen posauttaa jostain raketin niskaamme. Itselleni ilta oli aika rankka myös. Tuntui todella pahalta katsoa toisen pelkoa ja kun vielä mielessä painaa se, että itse olen tämän Tomulle aiheuttanut. Tomu tuskin olisi vauhkonnut rakettien kanssa, jos venetsialaisten aikaan ei olisi mitään tapahtunut. Pahinta juuri tuo kun tietää, että asiat olisivat olleet toisin. Kun voisikin kääntää kelloa ajassa taaksepäin ja korjata virheensä.

Tomu kuuntelee vieläkin tarkkaan pamaukset, jotka joko ovat mattimyöhäis-ampujia tai muita kolauksia, mutta ei ihan paniikiksi lyö kuin mitä se oli silloin tiistaina. En tiedä olisiko tässä siis nyt mikä parhaimmaksi neuvoksi. Siedätystä varmaankin. Mietin, onko hui kauhistus-cd:stä apua? Onko mahdollista enää koskaan saada toisen pelkoa vähennettyä tai kenties poistettua? Olenko pilannut ihanan shiban typeryydelläni? Pystynköhän koskaan enää iloitsemaan vuodenvaihteista... Olisi ihanaa saada kommentteja ja kokemuksia sekä vertaistukea asian kanssa...

Ehkä ensikerralla on taas hiukan iloisempaa kerrottavaa. Kaikesta huolimatta:

ONNELLISTA UUTTA VUOTTA 2014 KAIKILLE!
Toivottavat Tomu & Katja