Mukamas yksin kotona

Meillä on ruvettu siirtymään itsenäisen koiran elämään. Oikeastaan ensimmäinen yksinoloharjoitus Tomulla oli jo viime perjantaina kun kävimme Mikan kanssa kauppa-asioilla. Laitoimme Tomun makkariin, jotta säästyisimme mahdollisimman vähillä tuhoilla ja koiralle se on myös turvallisin paikka. Kun tulimme takaisin ja avasimme rappumme oven, kuului iso haukahdus. Molemmilla kävi mielessä että voi ei! Onneksi se oli kuitenkin vain naapurin koira. Asuntoon päästyämme oli aivan hiljaista, mutta sitten kun Tomu selvästi kuuli että kaksikko on palannut niin hän hyvin äänekkäästi halusi ilmoittaa olevansa jumissa makuuhuoneen oven takana. Odotin kärsivällisesti pientä hiljentymishetkeä, jotta poika ei oppisi siihen, että palaamme kun tarpeeks lujaa itseään ilmaisee. Ja kun vihdoin hetki tuli niin ai että pojan riemu repesi. Aivan kuin olisimme olleet vuoden pois...

Jätimme viikonlopulta nämä harjoitukset tekemättä, mutta tänään jatkoimme. Mika lähti jälleen viikoksi Kokkolaan työreissuun ja mun päivät kuluu kotona töitä tehden. On siis hieman haastava tilanne tavallaan opettaa Tomu siihen, että ei aina jompi kumpi meistä voi olla hänen seuranaan. Ratkaisuna tähän pulmaan on sulkea poika hetkeksi makkariin joko niin että ovi on kokonaan kiinni tai niin että oven suuhun asennetaan portti tai sen tapainen. Aamulla tein niin, että kun aamupala oli syöty ja aamulenkki (parin minuutin pissapyrähdys) hoidettu niin leluja ja vesikuppi makuuhuoneeseen. Tomun houkuttelin paperirullaan piilotetuilla herkkupaloilla ja ajattelin, että mukavasti hän saa ajan kulumaan siellä paperirullaa tuhoten. Nojoo, taitaa poika olla fiksumpi kuin luulenkaan. Muutamat ensimmäiset minuutit menivät hyvin ja kuulin kuinka paperirulla sai kyytiä. Mutta sitten se alkoi. Shiban pennun kaunis ääni alkoi kiljahdella oven toiselta puolen. Koko ajan voimistuen... On sydäntä raastavaa kuunnella toisen hätää, mutta lujana on oltava. Jopa pomon kanssa soiteltaessa on mukava kertoa, että ei meillä mitään hätää täällä ole, toinen on nyt vain syvästi loukkaantunut. Tunnin aikana tuli pieni hetki, jolloin oli aivan hiljaista. Laskin kuitenkin, että 40 minuuttia Tomu huusi yhteensä. Vajaan tunnin päästä olin aikeissa avata oven taas samalla tavalla kun tulee hetkeksi hiljaista. Ajattelin että lasken 15 ja sitten avaan. 1-2-3-4-5....1-2-3....1-2-3... Äh. Seisoin oven takana ainakin viisi minuuttia kunnes ajattelin että okei, viisi sekuntia ja sitten ovi auki. Vihdoin sain tilaisuuden ja taas oli riemukas jälleen näkeminen. Tosin yritin olla huomioimatta Tomua liikaa, jotta erossa oleminen olisi helpompaa.

Sitten iltapäivällä otettiin toinen erä, mutta ovea en tällä kertaa kiinni laittanut vaan kumosin peruspyykkitelineen ovensuuhun tukemalla sen painavalla pahvilaatikolla, jotta näköyhteys säilyisi. Ja se toimi huomattavasti paremmin. Pari kolme hetken inahdusta tunnin sisään. Tämä tapa jää siis ainakin hetkeksi käyttöön. Tätä yksinoloharjoitusta on hyvä tehdä päiväsaikaan niin naapureilta tulee mahdollisimman vähän huomautuksia ;) Eiköhän tämä treeni kuitenkin tästä parane kun päiviä kuluu ja ikää tulee lisää.